Palkinnonsaajien puheet

Irja Askola

MINNA CANTH -PALKINTO 26.10.2017 – KIITOSPUHE

Esikuvien nälkä! Minna Canth on ruokaa nälkäämme ja vitamiinia voimaantumiseemme. Hänen elämäntarinansa on syytä tulla kerrotuksi: aikamme naamioiden taakse pakotetuille, maahamme muuttaneille pakolaisille, keskellämme haavojaan kätkeville syrjäytetyille. Heidänlaisilleen Minna Canth antoi arvon ja äänen.

Hän näki koulutuksen merkityksen. Hän oivalsi oman kielen merkityksen. Hän kiivastui tekopyhyydestä. Hän aavisti myötätunnon voiman.

Nöyränä ja liikuttuneenakin otan vastaan tämän palkinnon.

Minna Canthin esikuvallisuus tarjoaa minulle vain yhden tien: Saamani 5000 euron palkinto siirtyy välittömästi Naisten Pankille, joka kanavoi sen kehitysmaiden tytöille, heidän kolutusstipendeihin.

 

Kaarina Hazard

MINNA CANTH -PALKINTO 26.10.2018 – KIITOSPUHE

Hyvät kuulijat, hyvät palkittavasta päättäneet,

Te ette voi aavistakaan miten paljon juuri tämä tunnustus ilahduttaa minua.

Minä synnyin Minna Canthin kadulle Kuopioon ja perimäni tiedon mukaan yritin kiivetä korkealla graniittipaaden päällä istuvan Minna Canthin syliin aina kuin Maljalahden puistikossa käyskentelimme. Kasvinkaupungissani Jyväskylässä Kirkkopuiston nuori Canth oli heleäotsainen, kaunis ja –  polven muoto aistikkaasti kivisen laskoksen alta näkyville nojautuen – kertoi neitoikäiselle itselleni, että yhtä aikaa voi katsoa kauas ja olla tyttö. Opiskellessani Tampereella näin uudenlaisen, uhmakkaan Minnan, joka selkä päin puuvillatehtaan maisemaan ei pelkää mitään.

Kasvoin siis tytöksi, naiseksi ja ihmiseksi kaupungeissa, joissa jokaisessa oli näkyvälle paikalle pystytetty naiselle patsas. Opin siihen, että naisille pystytellään patsaita joka kaupunkiin, aivan kuten miehille nimetään paasia ja rakennuksia – että naisia on ja he näkyvät, heitä kunnioittaen muistellaan. Vähänpä tiesin. En nimittäin ollut tajunnut, että naisia oli vain yksi. Että vain yhdelle naiselle on patsaita pystytelty. Olin luullut Minnan olleen monta, koska nämä patsaat kuuluivat niin luonnollisina osina omiin maisemiini. Vasta myöhemmin hoksasin minkälaisesta poikkeuksesta oli kyse, ja tuohduin, koska yksi nainen tuntui petokselta: Missä kaikki muut naiset ovat, kaikki sankarit, esikuvat, merkilliset rouvat – eikö muita olekaan kuin vain tämä tämmöinen yksi? Ja samalla kun tuohduin, aloin toki tutustua tähän ainokaiseen patsas-naiseen ja lukea Minnaa, ja siitä asti olen häntä lukenut. Ja lukiessani – kuten sadat ja tuhannet naiset ennen minua – aloin nojata Minnaan, löytää hänestä tukea ja varmuutta aina silloin, kun vääryys maailmassa tuntui kohtuuttomalta. Ja aivan kuten hänen patsaansa olivat saaneet minut luulemaan, että naisille tavataan patsaita pystyttää, niin myös hänen kirjoituksensa saivat minut uskomaan, että naisilla on lupa puhua, kirjoittaa ja olla suora. Vähänpä tiesin.

Minna Canthia solvattiin, vähäteltiin ja paneteltiin. Hän oli mätä toukka, valehtelija, liioittelija, typerys, houkka, helma kurassa Kuopion katuja viuhtova juoruämmä, joka pitäisi poistaa kartalta, panna boikottiin ja tai ainakin estää hänen työnsä. Nuori Werner Söderström julkaisi ikätoverinsa Juhani Ahon syvällisen tutkielman nuoren naisen sielusta, mutta keski-ikäisen leskirouvan tyttökertomus oli liian rietas levitettäväksi.

Erityisyksilö ja poikkeuksellinen nero – miehiä jos he ovat, on heillä useinkin ympärillään tukea ja nostetta, suojelijoita ja jeesaajia, mesenaatteja ja hyvä meininki. Naisilla ei niinkään. Minnalla tätä kulttuurin tuottamaa yleistä nostehyvää ei tietenkään ollut – hän oli niin monella tavalla väärä: väärää sukupuolta, väärän ikäinen, väärästä säädystä. Emme lopulta voi tietää mistä kaikesta Minna Canth voimansa sai, mutta luojankiitos hän ei antanut periksi. Mutta sen tiedämme, että hänen selviämisensä, hänen laaja tuotantonsa on ihme.

Edelleen on niin, että päänsä puskista nostava, silmiin katsova, ihan tavallisella hyvällä, omalla äänellään asiansa esittävä nainen on kauhea olento. Naiset, jotka Minnan tapaan kirjoittavat siitä mitä näkevät, siitä minkä he todeksi tietävät, saavat edelleen ja taas kuulla olevansa vääriä naisia, vääränlaisia naisia, sellaisia naisia joita tähän muutoin niin sopuisaan kuvaan ei kaivata – sen tietää joka saamelaisaktiivi tai ruskea tyttö, joka puhuu ääneen ja saa kuulla, että hänen puheensa loukkaa niin Jumalaa kuin luonnon järjestystäkin, asettaa vaaraan niin lasten tulevaisuuden kuin valtion hyvinvoinnin – tahdot varmaan kiduttaa kissanpentujakin, häh, sinä ruma, kauhea olento, ole jo hiljaa, vaikene, lopeta.

Minnaa eivät haastaneet vain aikakauden miellepinttymät, vaan myös konkreettiset elämisen olosuhteet: Hänen oli elätettävä seitsemän lastaan. Minna ryhtyi kauppoihinsa, koska hän tahtoi selvitä, ja enemmän: Hän tahtoi kouluttaa lapsensa ja rahan avulla olla vapaa. Sitä paitsi hänen oli pakko: Parhaimmillaan hänen liike-elämänsä varassa oli lähes parinkymmenen ihmisen elämä. Hänen oli jaettava aikansa osiin, järjesteltävä päivänsä ja yönsä, ja silti hän sai aikaan niin paljon. Minnan henkisellä työllä oli onneksemme ymmärtäjänsä, mutta erityisen onnellinen olen siitä, että hänellä oli myös käytännön ystävyyksiä, Olga Kiljander, jonka kanssa puhua rahasta: Olga, älä kerro kenellekään, että viime vuosi meni näin hyvin; Olga, sano että lähettävät tavaran, maksan myöhemmin; Olga, en vielä pysty lähettämään rahojasi, mutta aivan pian kuitenkin. Minna ei siis ole vain meidän suoraan puhuvien naisten sankari, vaan myös meidän leskiäitien esikuva, sekä kaikkien freelancerien ja osa-aikayrittäjien suojeluspyhimys.

Tästä syystä kiitänkin erikseen siitä, että tämä tunnustus on sen tärkeimmän eli hyväksynnän, hyväksyvän katseen, lisäksi myös rahaa. Kauniit sanat ovat, todella ovat kultaa kalliimpia, mutta raha lämmittää ja on samalla kylmää totta – se on arvonannon esperantoa, jota ymmärtävät kaikki. Kiitos siis.